tiistai 13. tammikuuta 2015

Keskeneräisyyden käsittelyä

Mitä jos pitäisi esitellä teksti silloin, kun siitä raakatekstiä on kolmasosa varsinaisesta tarinasta? Palanen, jonka pitäisi olla kokonaisuus, vaikka materiaalia on vasta sieltä ja täältä. Sitten saa kuulla kahdelta ihmiseltä, jotka ovat käyneet tekstiä suurennuslasin kanssa läpi, mikä kaikki on vielä kesken. Tietysti yleisön edessä, eihän se muuten olisi tarpeeksi jännittävää.

Mutusteltu teksti ei tänään ollut proosaa, vaan parikymmentä liuskaa tulevaa graduani. Seminaarissa teksti käsiteltiin viimeistä pistettä myöten. Suomen kielen opiskelijoiden seminaarissa se todella tarkoittaa vihoviimeistä pistettä. Täytynee mainita, että oikeasti seminaarissa kaikki olivat mukavia ja kommentit loistavia. Vaan onhan se hirvittävää saada palautetta tekstistä, joka on vielä niin lapsenkengissään, ettei sillä oikein ole rahkeita puolustautua.

Illalla selaillessani muistiinpanojani totesin, että olisin voinut kirjoittaa ne yhtä hyvin proosasta. Miksi juuri tämä on mielenkiintoista, myy aihe! Tarkkaile ristiriitaisuuksia ja aikamuotoja. Täytesanat. Tiivistä keskustelua osien välillä. Yleisesti ottaen hyviä ratkaisuja.Kommentit olivat hyviä ja auttavat eteenpäin. Ennen kaikkea ne vakuuttivat siitä, että olen oikeassa suunnassa tutkimukseni kanssa.

Jos kommentit ovat olleet samanlaisia kuin voisivat olla proosatekstistäkin, on tieteellisen ja kaunokirjallisen tekstin kirjoittaminenkin sitä yhtä ja samaa. Hahmotellaan hyvä idea, tehdään taustatutkimusta, kirjoitetaan, epäillään hyväksi ajateltua ideaa, pohditaan, kirjoitetaan, poistetaan, ylistetään ideaa, pidetään sitä typeränä ja kirjoitetaan, kirjoitetaan, kirjoitetaan. Jonain päivänä työ tuntuu parhaimmalta mahdolliselta ja seuraavana ajanhukalta. Luomistyön autuutta.

Ensi alkuun ajatus siitä, että proosatekstiä käsiteltäisiin samalla tavalla kuin tieteellistä, tuntui hölmöltä, mutta olisiko siinä kuitenkin järkeä. Itse korostan aina valmista. Nolottaa laittaa koelukijoille kovin keskeneräistä. Eihän siitä voi sanoa mitään ja se on vain koelukijoiden ajan hukkaa. Pitäisikö keskeneräistä käsitellä joskus niin kuin se olisi valmis?

Sitten on aika jatkaa.

2 kommenttia:

  1. Tuo on varmaan yksilöllistä, mutta itse en pystyisi käyttämään keskeneräistä tekstiä koelukijoilla, jos tarkoitetaan niin keskeneräistä, ettei siitä ole ensimmäistä versiota vielä kokonaan kirjoitettu. Tai siis olen todennut että en pysty. Yhteen aikaan kirjoitin erästä romaanikäsikirjoitusta niin, että luetin siitä lukuja säännöllisesti kirjoittavilla ystävilläni, joiden kanssa meillä oli pieni kirjoituspiiri. Se sai aikaan sen, että tarinasta meni jollain tapaa henki kokonaan pois. Ei niin, että kommentit olisivat olleet erityisen murskaavia tai asiattomia. Mutta minulle oli tuhoisaa yksinkertaisesti se, että siinä vaiheessa, kun kirjoitan ekaa versiota, joku ylipäätään kommentoi sitä. Siinä ensimmäisen kirjoituksen vaiheessa minun on saatava olla kahden tekstin kanssa, minun on kirjoitettava tarinaa sille tarinalle itselleen. Jos näytän sitä samantien muille, alankin kirjoittaa liikaa heitä silmälläpitäen. En enää kysy "mitä tarina kertoo minulle?" vaan "mistähän nuo pitäisivät?" Kyse ei ole vain kritiikin pelosta, vaan kehutkin olivat käsikirjoitukselleni pahasta. Jos lukijat vaikkapa kehuivat pitävänsä jostain hahmoista koska hän on X ja Y, ajattelin sen jälkeen että pitää tosi paljon korostaa sitä, että hahmo on X ja Y, enkä sen jälkeen enää uskaltanutkaan kehittää häntä suuntaan Z, koska muuthan olivat sanoneet, että X ja Y on hyvä. Minulle kritiikin ja arvioinnin aika ei ole vielä ensimmäisellä kirjoituskerralla, vaan se tappaa koko kirjoittamisen. Myöhemmin pystyn vaihtelevaan luomisen ja arvioinnin välillä, mutta ensin minulla on oltava kokonaisuus kasassa niin että tiedän suunnilleen jo, mitä olen tehnyt.

    Luulen, että tieteellisen tekstin (jota gradutkin ovat, vaikka ainakin omani tieteellisestä arvosta olen hyvin epäilevällä kannalla) kanssa kommentointi toimii eri tavalla. Vaikka siinäkin on kyse tekstin luomisesta, niin itse ilmiö, jota tutkimme, on (yleensä ainakin) olemassa jo jossain oman päämme ulkopuolisessa maailmassa, ja yritämme selvittää, miten sitä pitäisi parhaiten tutkia ja mitä asioita voimme siitä saada selville. Kun taas kirjoittaessa fiktiota luomme ensimmäistä kertaa olevaksi todellisuuden, joka on vasta omassa luovassa mielessämme, emmekä usein tunne sitä ennen kuin olemme sen kirjoittaneet, saati että muut voisivat tietää mikä se on ennen kuin se on kirjoitettu. Sen takia palautteen antaminen minusta toimii noissa eri tavoilla ja eri vaiheissa.

    Mutta tietysti tuo voi olla yksilöllistä. On ehkä joitain, jotka hyötyvät palautteessa tietyssä vaiheessa ensimmäisen version kirjoittamista. On ehkä kovapintaisempia ihmisiä, joiden luovaa mieltä eivät muiden kommentit huojuta. Mutta itselleni tuo ei yhtään toimisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja anteeksi, että vastaamisessa on kulunut näin luvattoman kauan!

      Ymmärrän hyvin tuon sinun kertomuksesi keskeneräisen tekstin näyttämisestä. Itsellänikin oli aikoinaan kirjoittava ystävä, jonka kanssa luimme tekstejä ristiin sitä mukaa kuin niitä tuli kirjoitettua. Siinä oli juurikin sellainen ongelma, että alkoi pohtia, mistä toinen haluaisi lukea. Toisaalta se oli mielestäni hauskaa. Ainakin oli konkreettinen yleisö, jolle kirjoittaa.

      Postauksessa hahmottelemani lähestymistapa käsikirjoitukseen vaatisi sen, että tekstistä olisi valmiina tarkahko suunnitelma ja näytekappaleita, joita arvioida. Nehän nyt saattavat muuttua myöhemmin, niinhän se on silloinkin, kun gradun seminaariesitelmää arvioidaan.

      Olet kyllä ihan oikeassa, että tieteellinen teksti toimii erilaisten lainalaisuuksien kanssa kuin kaunokirjallinen teksti, mutta onko kyse kuitenkaan niin erilaisesta prosessista? Voisiko ajatella, että proosaa kirjoitettaessa tulee tutkineeksi päänsä sisäistä maailmaa ja etsiä sieltä asia, joka on lähemmän tarkastelun arvoinen. Tarina on vähän niin kuin tutkimuskysymys ja tarinan maailma konteksti, jossa tutkimus tehdään. Tarinan maailmasta pitää kuitenkin tietää monta asiaa, ennen kuin siitä voi kirjoittaa, joiden pohjalta voisi ehkä hahmotella rungon.

      Oli miten oli, vaikka yrittäisi ajatella proosan kirjoittamista kuinka rationaalisesti tahansa, on vaikea arvioida miten oikeasti reagoisi, jos saisi täydestä raakileesta yksityiskohtaista palautetta. Palautteen saaminen on jännittävää. Joskus on helppo analysoida palaute ja ottaa huomioon se, minkä haluaa, mutta kyllähän se aina joskus vie harhateille, kun liikaa alkaa kuunnella ulkopuolelta tulevia ohjeita.

      Poista